Kesällä tuli kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen koirani kohtalokkaasta tulosta pihalleni. Kun nyt käyn vain silloin tällöin ajelemassa jäljellä olevalla kuuden koiran eläkeläisvaljakollani, on ollut aikaa seurailla sivusta valjakkourheilun nykymenoa. Pääasiassa näyttää varsin hyvältä. Uudet tuulet pyrkivät näköjään puhaltamaan suunnitelmallisempaa otetta toimintaan. Tosin tulevan kauden kilpailukalenteri näyttää yllättävän vaisulta. Kiinnostus ja halu kilpailujen, edes sprintin, järjestämiseen näyttää olevan hakusessa. Toivottavasti tulossa oleva seminaari löytää keinoja tilanteen korjaamiseksi.
Näiden suurten linjojen täytteeksi uskaltanen esittää pientä viilausta, tai ainakin sellaisen pohtimista, parhaiten tuntemani valjakkoajon talvilajien kilpailuihin. Niissä on mielestäni ongelmia erityisesti, jos halutaan tuoda kilpailutoimintaa kiinnostavalla tavalla esille paikalla olevalle yleisölle tai videokuvauksen katsojille. Kun sinänsä näyttävät valjakot ryntäävät lähdöstä maastoon minuutin tai pahimmassa tapauksessa kahden, mikä tarkoittaa jopa kilometrin, pituisilla lähtöväleillä, ja putkahtavat sitten aikanaan vielä harvemmalla välillä maaliin, ei voine enää puhua kovin kiinnostavasta urheilukilpailusta. Ei myöskään liene tarkoitus, että kilpailijat kiertävät koko reitin ilman yhtään havaintoa kanssakilpailijoista. Näin tapahtuu joka tapauksessa useampipäiväisten kisojen myöhemmissä lähdöissä, kun startataan ”paremmuusjärjestyksessä”. Tällaisesta minulla on runsaasti omakohtaista kokemusta!
Lyhyesti sanottuna kaipaan kisaurille enemmän valjakoiden välistä keskinäistä kilpailua. Minulla on mielessäni muutama ehdotus mietittäväksi ja ehkä kokeiltavaksikin. Ajattelen tässä nimenomaan talvisia rekikilpailuja (soveltaen myös hiihtolajeihin), sulan maan kärryajo on eri asia.
Lähtövälejä voisi mielestäni lyhentää. Ainakin nelosessa uskoisin puolen minuutin välinkin onnistuvan. Kaksi minuuttia on joka tapauksessa tarpeettoman pitkä aika valjakon huudattamiseksi viivalla. Useampipäiväisten seuraavissa lähdöissä kannattaisi kokeilla MD luokissa usein käytettyä käännettyä järjestystä. Olisi ainakin hitaimmallakin valjakolla vähän ohjelmaa matkalla eikä ajanoton tarvitsisi odotella viimeistä maaliin tulijaa kovin kauan.
Edellä olevaan voisin vielä lisätä, että tavallisissa, ei tittelikilpailuissa, osallistujien järjestäminen oletettujen nopeuksien mukaisiin arvontaryhmiin on tarpeetonta. Tässä kohtaa muistutan, että kilpailusäännöt eivät kiellä valjakoita ohittamasta toisiaan radalla! Ohituksia pelkäävät tavallisesti yksin treenaavat, kun koirilta puuttuu ohitusharjoittelu , joten pelätään kilpailusuorituksen hidastumista ja syntyviä sotkuja. Heille sanon siis: ohituksia harjoittelemaan, ei SM-kisoihin vaan itselle vähemmän tärkeisiin kisoihin, harjoitustapahtumiin jne. Tämän tiedän, kokenut valjakko ohittaa ongelmitta sekä samaan suuntaan menevät hitaammat että samalla radalla vastaan tulevat valjakot.
Todelliseksi kuninkuuslajiksi voisi muodostua yhteislähtökilpailu. Siinä olisi mahdollisilla katsojilla ja kuvaajilla jo vedon lyönnin paikka! Enkä vieroksuisi myöskään valjakoitten viestikilpailuja, nekin ovat kokemusten mukaan melko hauskoja tapahtumia.
Mahdollisista katsojista puheen ollen on normaali kisarata meillä tavallisesti kovin hankala. Valjakot katoavat metsään ja tulevat ennen pitkää maaliin. Siinä se nähtävyys. Löytyisiköhän reittejä, joissa valjakot olisivat useammin katsojien ja kameroitten näkyvissä?
Tämmöisten mietteitteni jatkeeksi pohdiskelen, onko toimintaa ylläpitävien järjestöjenkin tarpeellista tukea tiedotus-ja yhteydenpitokanavillaan hyvin menestyvien ulkomaalaisten bisneksiä. Useimmat mukana olevat henkilöthän näkyvät joka tapauksessa niin tekevän. Kun en itse siihen joukkoon ole halunnut asettua, olen pyytänyt palstatilaa liiton julkaisuun.
Asiasta vielä kiinnostuneena
Kalevi Vainio, nyk. Sohvamusheri